Laila seisoi saunan seinän takana ja kuunteli hymyillen. Niilo kuuli hänen naurun hihityksensä ja juttu selvisi onnellisesti.
Järvi oli tyven ja laskevan auringon hehkuvat värit heijastelivat sen pinnalla. Lämpimän auerta oli ilman rannoilla ja se vaimensi lukemattomat luonnon ja ihmisäänet hiljaisiksi ja tuskin kuuluviksi.
Pojat olivat ennen Hernemaahan tuloaan kulkeneet ummessa silmin suuren luonnon keskellä. Setä oli opettanut heitä luonnontunnoillaan näkemään joka hetki jotain ihmeellistä ja varteenotettavaa luonnossa. Nyt ei pienin hyttynenkään lentänyt heidän ohitseen huomaamatta.
Nytkin pojat katselivat poutapilviä taivaan rannalla. Siellä oli lumihuippuisia alppeja, kaupunkeja ja kummallisia eläimiä. Niitä katsellen vaelteli kuin satujen mailla.
Laila hyräili jotain laulua ja pojatkin tulivat laulutuulelle. Koulussa laulettiin, mutta milloinkaan ei kehdannut yksin laulaa. Aina oli joku ilkeämielinen poikaviikari irvistelemässä, jos yrittikin laulamaan, ja niin se jäi kokonaan. Tuntui nyt kovin hyvältä laulaa sellaisia vanhoja lauluja kuin "Kultaisessa kartanossa" ja "On tyyni nyt". Tämän heinäkuun illan he varmasti muistaisivat aina.
Suo oli keltaisenaan lakkoja. Syötiin hyvällä halulla, ja sitten astiat täyteen.
— Mitäs nyt tehdään, kun ei ole astioita? sanoi Laila.
— Jo me oltiin sitten houheloita, kun ei muistettu ottaa puukkoa mukaan, sanoi Paavo. — Minä noukin hattuuni.
Keksittiin parempi keino. Terävällä kivellä hangattiin koivusta kuori rikki. Siten saatiin tuohta. Astioista ei ollut puutetta.
Vähitellen tuli keskiyö, ja taivaan rannalla äsken niin kauniilta näyttänyt ukkospilvi alkoi jymähdellä.