— Nyt kai meidän on parasta lähteä kotiin, sanoi Heikki.
— Pelkäätkö sinä ukkosta? kysyi Laila naurahtaen.
Pelkäsihän Heikki, mutta ei kehdannut tunnustaa sitä. Pelkäsipä
Paavokin. Kun jyrähti uudelleen, sanoi hän hätäisesti:
— Nyt on parasta suoriutua suoraa päätä kotiin. Saattaa nousta myrsky emmekä me jaksa soutaa.
— Se on pahempikin pulma, virkkoi Laila.
Kun oli päästy vähän matkaa rannasta, alkoi tuulla. Se oli toki peräntakaista purjetta. Pojat soutivat minkä jaksoivat.
Salamat leimahtelivat pimenneessä yössä. Se oli kaunista. Tuuli vinkui ja ryskähteli, ja venhe lenteli kuin kaarna kohisevilla laineilla. Laila istui vakavana perässä ja hän oli poikien mielestä kuin kaunistunut siinä luonnonvoimien keskellä.
Oltiin lähellä kotirantaa, kun rupesi satamaan. Vettä tuli kuin kaatamalla ja meni heti ohuiden vaatteiden läpi.
— Nyt sinä olet sitten vasta herttainen, sanoi Paavo Lailalle, kun saatiin venhe maalle.
— Niin sinäkin, ihan kuin uitettu kissa, hihitti Laila.