— Mutta kaikki pienet tytöthän ovat hyviä tyttöjä, ja onhan kai sinullakin siellä joku tyttö, josta hiukan pidät, sanoi setä.
Heikki ei sanonut siihen mitään. Olihan tosin yksi samanluokkalainen, maalarin Aili, josta hän hieman piti. Tosin hän ei ollutkaan missään suhteessa niinkuin Laila, mutta hänellä oli kauniit silmät ja hän nauroi oikein kauniisti. Ja sitten hän oli oikein hyvä. Kyllä hänet kannatti toverinaan pitää.
— Eikö olekin? uudisti setä kysymyksensä.
— On kyllä, sanoi Heikki arvellen.
— No niin, hänen tähtensä sinun täytyy oppia pitämään kurissa kiusaavat ajatukset ja ruumiisi puhtaana. Ja myöskin oman itsesi tähden. Olenhan sinulle jo tästä puhunut paljon ja sinä ymmärrät, miten onnelliseksi tulee, kun voittaa pajat ajatukset. Eikö sinun ole nyt hyvä olla, kun tiedät olevasi sellaisesta vapaa?
— On kyllä. Olen tullut niin iloiseksi.
— Siinä sen näet, setäsi ei ole puhunut sinulle turhaa.
— Minä olen siitä niin kiitollinen sedälle, sanoi Heikki.
Pojat puuhasivat kalapatoinensa hieman alempana kalliolla.
— Joko olet maistanut suolaa? kysyi Niilo.