— Punikkien?
Äiti hämmästyi koko lailla Osmon huudahdusta. Oliko hänen hyvän ja kiltin poikansakin poveen kylvetty puoluevihaa ja kovaosaisten halveksumista?
— Eihän Arvo ole mikään punikki, sanoi äiti. — Se nimityshän on jo vanha ja sopimattomana jätetty pois, eikä poju saa enää milloinkaan sanoa ketään punikiksi.
— Sanovatpa koulussakin hyvin monet pojat punikiksi sosialistien poikia, varsinkin yläluokkaiset, jotka olivat vapaustaistelussa mukana, sanoi Osmo.
Äiti ajatteli tätä ja se koski häneen kipeästi. Hän ei ollut tällaista edes aavistanutkaan. Nyt täytyisi hänen Osmolle puhua tästä ja saada hänen nuori mielensä oikealle tolalle.
— Tulehan Osmo tänne puutarhamajaan, niin puhutaan siitä asiasta, sanoi äiti.
Osmo oli kovin halukas kuulemaan, mitä äiti sanoisi. Ainakin kaksi poikaa, joita toiset sanoivat tuolla rumalta kuuluvalta nimeltä, olivat oikein ahkeria ja eteviä poikia. Opettajatkin heitä kiittivät. Oli tosin joukossa sellaisiakin poikia, jotka sanoivat taas vuorostaan toverejaan porvareiksi, ja sanoipa joku poika lahtariksikin muuatta toveriaan, mutta sai siitä karsseria. Osmo ei tietänyt, rangaistiinko poikia punikki-nimityksestä, mutta ainakin kerran hän kuuli rehtorin opettajahuoneessa ankarasti nuhtelevan muuatta poikaa sen johdosta.
— Etköhän luule, että jos opettajat kuulisivat tällaiset nimitykset, rankaisisivat he siitä ankarasti? kysyi äiti Osmolta.
— Kyllä kai, mutta he niin harvoin sitä kuulevat, jos joku koulun pihassa niin sanoo, virkkoi Osmo.
— Silläpä se saa jatkuakin. Ja sellainen on kovin rumaa aikuisille ja vielä rumempaa lapsille.