— Isontalon Toivo sanoo minua vielä ynnikiksi ja se pistää niin pir-rlusti vihakseni.
Osmo katsoi pitkään toveriaan.
— Sinähän kiroat, sanoi hän. — Se on kovin huono tapa.
— Taitaa olla, mutta kun isä ja äitikin kir-rloaa, niin siitä on opittu mekin puoskat noituilemaan. Isä noituu syödessäänkin, jatkoi hän.
Osmo tunsi ihan vilunväreen selkäpiissään.
— Vaikka isä tekee niin, niin elä sinä enää kiroa milloinkaan, etkös?
Arvo oli äsken tuntenut jostain syystä hyvästyvänsä Osmoon ja hänen teki mieli olla hyvä Osmolle. Osmohan ei pitänyt siitä, että lapset haukkuivat toisiaan.
— Enkä kirloo, lupasi hän. — Jos satun muistamaan.
— Kyllä sitä muistaa, kun oikein tahtoo, sanoi Osmo.
Mentiin toiselle aholle ja siellä oli runsaasti marjoja.