— Oli se reisu… henkikulta tuo vielä säilyi.
Vaikka löyly hautookin pois katkeran mielen ja ruumiista raihnauden, jää jälelle arkuus, joka on samaa kuin peloitetulla metsän elävällä. Korpiasujan rauhaa on häiritty oudolla tavalla, ja se on tehnyt hänen olentonsa epävarmaksi.
Kun hän jo kotiutuu ja aloittaa jokapäiväiset askareensa, on alituiseen mielessä pelko: jos vielä hakevat uudelleen. On sattunut jäämään joku seikka epäselväksi, ja sen vuoksi kuljettavat vielä esikunnissa, joissa on kaikkein pahinta, ne kun siellä niin vihaisesti luihauttelevat silmiään. Saattaapa joku käydä syitä lisäämässä, ja silloin ne tulevat.
Vähitellen tämä pelko muuttuu varmuudeksi, että kiväärimiehet tulevat vielä. Kuuluvat muitakin kuletelleen toistamiseen, ja yksi oli jäänyt sille tielleen. Se lisää vielä epävarmuuden tunnetta.
Tästä valittaa joskus Eenokki eukolleenkin, vanhalle kurttuiselle akan kääkkänälle:
— Saattavat ne kulettaa vielä minutkin.
— Lahtaritko?
— Elä sano lahtarit, vievät vielä sinutkin… nepä ne voivat tulla hakemaan. Peloittaa ihan aina. Ei tupakkarauhaa saa siltä pelolta.
— Ei minuakaan yöllä nukuta. Kun yritän nukkumaan, niin silloin kiväärin pistimet häilähtävät ja ässähihaisia miehiä vilahtelee… tuli tästä ajat…
Silloin kun sattuu tuvassaan istumaan, silmää Eenokki vähän väliä tielle ikkunasta. Jos sattuu joku ajamaan, silloin ilkeästi vetää sydänalasta kuin puukolla. Joko nyt…? Yöllä ahdistaa painajainen, ettei saa nukutuksi. Kun on talossa, tuntuu olo hieman turvallisemmalta. Siellä on edes piilopaikkoja, jos sattuisi suojeluskuntalaisia tulemaan.