Niin jatkui viikosta viikkoon. Kukaan ei tullut kumminkaan Eenokkia hakemaan. Käskettiin Hautamäkeen pihamieheksi. Siellä ei tuntunut olo erikoisemmalta kuin ennenkään. Miesluku oli vain harvennut.
Tulee sitten muutamana päivänä peltotietä taloon kaksi miestä. Eenokki huomaa jo kaukaa tihrusilmillään miesten hihassa valkoisen nauhan ja kiväärit selässä roikkumassa. Nyt! Eenokki kapaisee kujan ylisille ja kaivautuu syvälle pehkuläjän alle. Kädet vapisevat ja henki ei tahdo kulkea. Kuuloaan jännittäen koettaa hän seurata tapahtumia pihamaalta. Ei kuulu muuta kuin hevosmiesten ääniä. Riisuvat hevosiaan, ja joku äyskii, ettei Eenokki ole hakenut talliin vettä. On siis päivällisaika.
— Mihin se kompura on mennyt?
Hetken kuluttua kuuluu joku huutelevan häntä syömään. Se on emäntä. Eenokki kaivautuu pehkuistaan ja kysyy emännältä, joka on tullut vinnin ovelle:
— Joko ne menivät?
— Mitkä?
— Nepä suojeluskuntalaiset.
— Eenokki taisi luulla, että tulivat taaskin hakemaan.
Emäntä nauraa ja puhuu siitä tuvassa jo toisille, kun Eenokki pehkun roskaa vaatteissa työntyy pirttiin.
Kevät lähestyy ja taistelun humina tulee sanomalehtitietoina taloihin. Mökkiläiset eivät lukeneet porvarilehtiä, ja tämän tiedon puutteen saivat korvata satapäiset huhut, joita arvelematta pantiin liikkeelle.