— Jos vain opiksi otetaan. Miten luulet olojen järjestyvän tämän jälkeen? kyseli Mikko.
— Minulla on omat mielipiteeni. Maassa on minun mielestäni ainoa pelastus. Sekä nälälle että luokkavihalle se on ainoa lääke. Pitäisi viipymättä muodostaa torpat ja mäkituvat itsenäisiksi ja hankkia maata muillekin maattomille. Ja rakkaudella parantamaan saatuja ja annettuja haavoja.
— Sitä mieltä olen minäkin, arveli Mikko.
Jaakko ilostui.
— Vai olet sinäkin. Minä tässä olen sellaisessa ympyrässä, että muutamat naapureistani vihaavat minua, kun en kannata kaikessa heidän mielipiteitään.
— Mitäs siitä, kyllä kaikkien mieli vielä muuttuu. Johan ne vanhat tavat tässäkin maa-asiassa saavat loppua vanhan ajan kanssa. En luule tässä muuten aivan pian sopua syntyvän.
— Niin minustakin, saat nähdä että veljesviha jatkuu vielä kapinan jälkeenkin. Ihmisten on nykyjään niin vaikea rakastaa toisiaan.
— Rakkaudesta ei toki puhuta mitään. Vasta sitten, kun maaseutujen olot muuttuvat ja jokainen saa omasta maastaan leipää riittävästi, syntyy naapurirakkautta.
Vielä saunan jälkeenkin jatkui miesten tarina ja mietiskely. Jaakko tunsi pitkästä aikaa vapautumista painavista ajatuksistaan. Uusi, onnellisempi aika oli kerran vielä varmasti tuleva.