— Kyllähän semmoinen aina elää. Kaduilla kauppaa itseään.
— Oho, vai semmoinen… Missä hänen veljensä lienee.
— En ole hänestä kuullut mitään. Talo-osuutensa hävitettyään hävisi itsekin.
— Ville taisi saada Hautamäestä osuutensa?
— Sai ylikin. On pitänyt jo leskeäkin auttaa sen pojan vuoksi.
Jaakko toivotteli hyvää yötä, ja Pentti sai nautinnolla oikaista kotisänkyyn. Ennen unen tuloa johtui mieleen Purolan Alma. Sillä oli komea vartalo kuin herrasnaisilla ja vaalea runsas tukka. Silmää hiveli hänen norja kävelynsä. Miten se oli sävähtänyt nähdessään hänet. Ehkäpä sen vuoksi, että isä oli kapinoitsija ja hän kuului kapinan kukistajiin. Ehkä muutenkin. Sillä oli se sama ilmeensä vielä toisenkin kerran, häntä vastaan tullessaan äsken saunatiellä. Jaakko sanoi häntä hyväksi tytöksi. Mahtoikohan surra isäänsä?
Pentin hiljaiset mietelmät kiertelivät talossa ja ympäristössä, tytössä, jolla oli norja käynti ja runsaat suortuvat ja jonka isä oli ollut kapinallinen. Huomenna näkisi sen tytön ja saisi tietää mitä hän ajatteli.
Omituista. Mitä enemmän hän mietti tyttöä, joka aina tuli uudelleen hänen mieleensä, sitä miellyttävämmältä tämä tuntui. Tyttö oli kuin kodin ja kotiseudun tervehdys hänelle, joka sitä oli jo kauan ikävöinyt. Ehkä tämänkin vuoksi hän taisi pitää tytöstä jo näin ensi näkemältä.
Siinä loikoessa tuli mieleen entinen mielitietty, Mikkolan tytär, mutta hänen kuvansa tuntui vaalenneelta, vaikka olisi koettanut kaivaa sitä esille siltäkin ajalta, jolloin ryssät eivät vielä näillä mailla majailleetkaan.
Niin, ja huomenna onkin sitten sunnuntai ja työväki on puhtaissa vaatteissa aamiaispöydässä. Suloinen sunnuntairauha jatkuu pitkin päivää, ja senlaatuista ei olekaan muualla kuin maalaistalossa, suvisen luonnon keskellä.