Paavo oli luonteeltaan toista maata. Nenäkäs ja ylpeä. Vapaussodasta palattuaan oli hän tullut vielä ärtyisemmäksi. Työväelle hän sanoksi yhtämittaa ja kotiväellekin piikitteli. Nytkin äsken oli hän sanonut sedälleen:
— Jätä vain rengeille se punikkityttö. Saahan jääkäri parempiakin, ketä vain ottaa.
Alma oli sattunut vielä silloin parhaiksi kulkemaan ohi.
Pentti oli karahtanut punaiseksi harmista.
— Hillitseppä vähän leukojasi, poika. On parasta että pidät huolta omista asioistasi.
* * * * *
Pentti istui vaateaitan portaalla. Pihka kihelmöi aitan seinähirsistä auringon lämmössä, ja nurmi pihamaalla näytti nuortuvan. Saunakukat tuoksuivat.
Pentti nousi hakeakseen valoisamman paikan. Se löytyi rakennuksen takaa, mutta siellä oli Alma.
Tyttö nousi kiireesti poistuakseen. Pentti esteli ja sai hänet jäämään. Tytöllä oli raitainen kesäpuku ja valkea esiliina. Hän katseli maahan ja hienoilla sormillaan nyhti nurmea.
Mistä ihmeestä tyttö on saanut tuollaiset kädet? mietti Pentti loikoessaan nurmella. Ja miten hän muutenkin on niin ympäristöstään eroava? Nikki oli ruumiltaan suhteellinen, mutta eukko on ruma kääkä.