— Kai se oikein on.
— Ei, et sinäkään niin ajattele, etkä saakaan. Minä en yhtään välitä kyläläisistä, vaan kävelen sinun kanssasi ja vien sinut kyläkeinulle ja olen samalla työmaalla.
Jopas tyttö uskalsi näyttää silmänsä. Niissä oli puhtainta sineä, ja ne kummallisesti säteilivät.
— Mitäs, jos kerran asuisimmekin saman katon alla?
— Asummehan tässä nyt jo, sanoi tyttö hymyillen.
— Ei, mutta oikein yhteisessä.
— Nyt sinä puhut pötyä!
Tyttö karkasi seinustalta. Hänen poskilleen oli veri karahtanut.
Pentti hymyili ja nyhtäisi päivänkakkaran maasta. Vai eivät kyläläiset sallisi hänen seurustella Alman kanssa. Tietää sen, kun nyt tässä minä olen kuin yhteistä omaisuutta heidän mielestään ja Alma on »punikin» tyttö. Mutta hänpä ei ole ollutkaan punainen mieleltään, ja kyllä se niin on, että punaisista ja valkoisista täytyy tulla vielä yksi kansa.
Merkillistä muuten oli, että hän voi niin pian mieltyä Almaan, jos kohta tämä olikin ulkonaisilta muodoiltaan komea ja muutenkin hyvä tyttö. Koti-ikävä oli tehnyt hänet ehkä tällekin vaikutteelle alttiiksi. Eihän ollut katumista mitään siinä, että piti Almasta. Yhteiskunnallinen eroavaisuus ei ollut ennenkään hänelle mitään merkinnyt, ja olihan hän muutenkin pysynyt entisellään.