XXVII.
Kinkomaa oli muutaman kerran omistajia vaihdettuaan joutunut tukkiyhtiölle. Mutta talo oli saanut isännöitsijän, joka antoi työtä työttömille ja asutti uudelleen autiomökit.
Keskikesän lähetessä on Alekin vähitellen joutunut entisille asuntopaikoilleen ja menee nyt Kinkomaahan pyytämään työtä ja asuntoa perheelleen.
Päästyään kotiseudulleen on Ale tuntenut niinkuin olisi pitkällisestä painajaisesta herännyt. Kuinka kauan hän olikaan jo ollut kaupungissa? Vasta muutamia vuosia, mutta nyt ne tuntuivat vuosikymmeniltä. Niinkuin toisessa maailmassa, melkein kuin haudantakaisessa olisi ollut. Siellä oli Taavekin, lakot ja työväentalot ja sitten loppumaton nälkä. Sunnuntait ja lauantai-illat olivat samanlaisia kuin muutkin päivät ja illat.
Ja niin oli vuosia eletty, miten lienee eletty ja toimeen tultu.
Sitten piti vielä joutua vankilaan, vaikka ei ollut ikinä varastanut eikä muutakaan. Kun luuli oikein tekevänsä, niin tekikin väärin, ja se oli niiden valehtelijoiden syytä kaikki.
Olipahan toki pelastunut. Voimat vielä riittivät siksi, että pääsi entisille olinpaikoilleen. Ja täällä tunsi joka hetki voimien lisääntyvän. Tuli mieleen vanhoja muistoja ja hellytti mielen herkäksi. Olisi melkein tehnyt mieli itkeä.
Ja nytkin oli lauantai, kun hän meni Kinkomaan uuden isännän puheille.
— Kyllähän työtä on, vastaa isännöitsijä, mutta asunnon laita on perheellisille niin ja näin, kun on tässä tullut miehiä lisäillyksi.
— Kunhan edes työtäkin…, sanoo Ale nöyränä.