— Olisi siellä takamaalla yksi autiomökki, Yliseksi sanovat, jos siinä menisi kesän ajan, lupailee pehtori. — Katsottaisiin sitten talveksi, jos miehessä on työntekijää.
— Sehän on minun entinen mökkini, ihastuu Ale sanomaan. — Kyllähän minä toki siellä, kun saa vain mennä vanhaan kotiin.
Alea puistattaa niin syvä liikutus, ettei sanat tahdo suusta lähteä. Pääsee ihan omaan entiseen mökkiin. Olisi ehkä jo ennenkin päässyt, sieltä kitumasta, kun olisi osannut lähteä sitä sotaa pakoon.
Ale selittää, että oli tullut Ylisestä häädetyksi ja ikävöinyt aina sinne, mutta täytyi olla tehtaassa ja sitten joutui vangiksi.
— Ja saako siellä asua vaikka elämänsä loppuun? Tuota ei kauan enää lienekään… taisi ikä lyhetä sillä reisulla.
— Kun se kerran on sinun mökkisi, niin asu vain. Tämä yhtiö on hyvä mökkiläisille, jos työtä tekevät.
— Kyllä toki minä teen, vaikka yötä päivää, kun saan asua eikä tarvitse muuttaa. Ja vielä minä jaksan sen minkä toinenkin. Sitä kai pyhän perästä pääsee aloittamaan.
— Kyllä vain.
Ei tunnu jalat nyt Alella paljoa painavan, kun saa lähteä kotimökilleen. Ajatuksia ja suunnitelmia tulee niin että päätä pakottaa. Niistä täytyy aina kääntyä puhumaan lasten kanssa jälessä tulevalle Riikalle. Kesäinen päivä vielä lämmittää, ja takaliston korvessa tuoksuu pihkalta ja suopursuilta. On lauantai. Jos Ylisen sauna on vielä säilynyt, niin saa lämmittää. Riikka taittaa vastat nuorista koivuista, ja lammesta saa raikasta vettä.
Eväsrepussa on enää vain yksi leivänkannikka, mutta se ei nyt paina mieltä. Taloista saa, ja on saanut näinä viikkoina, väliin ilmaiseksikin, kun työtä ei ole sattunut olemaan. Sillä tavoin on kuljettu viikosta viikkoon, ja kaupunki on nyt jo siellä kaukana eikä Yliseen ole kuin vähän matkaa. Auttoi toki vielä häntäkin uuteen elämään.