Ylisen tuvan seinustalla heloittavat päivänkakkarat, ja rehevä nurmi on kasvanut pihapolulle. Tuvan ikkunat ovat rikki ja ovi on käynyt hataraksi.
Mutta sauna on säilynyt ja kiuaskin on pysynyt ehjänä. Ale kopeloi hartaana lavoja ja kiuasta ja tuntee silmänurkkiensa kostuvan.
— Tuntuuko sinusta, Riikka, niinkuin oltaisiin nuoria ja aloitettaisiin elämää ihan alusta? kysyy Ale eukoltaan.
— Vielä häntä kysyy… kun on niinkuin paratiisi olisi auennut, kaiken sen perästä.
Kohta kiemuroi sankka savu saunan ovesta ja nousee kirkkaaseen kesäilmaan. Takalistolta kuuluu karjankellojen kilinää ja karjatyttöjen laulua, ja vesi lepää lammessa tyvenenä. Ale istuu pihakivellä ja tietää, että lammessa on ahvenia, mutta hänen vanha venheensä on jo lahonnut ja makaa siellä rannalla ruohoa koloista kasvaen. Mutta aamulla voi laittaa onkivehkeet ja lammen toiselta rannalta lainata veneen naapurilta. Pääsee kalastamaan. Elämä on kohta kuin ennenkin.
Ja sitten maanantaina maatyöhön, siihen, jonka veroista ei olekaan ja jossa nuortuu ja virkistyy.
— Kyllä temokraatit haukkuvat mökinmiehen elämätä, mutta ei olla silloin vielä kaikkea koettu, sanoo Ale eukolleen. — Me ollaan koettu, ja nyt uskotaan mikä on parempi, kaupunki vai korven rauha.
XXVIII.
Annikki oli koko sodan ajan elänyt hiljaista omaa elämäänsä. Kaikki talossa pitivät hänestä, mutta kukaan ei joutanut erikoisemmin keskustelemaan hänen kanssaan. Kapina-aika oli raskasta Hautamäessäkin, vaikka oltiinkin valkoisen Suomen puolella. Kuitenkaan ei tehnyt mieli kenenkään hymyillä. Annikistakin oli tullut vakava, vaikka ennen iloisena hypähteli ja laulahteli.
Vapaustaistelun aikana hän sai usein kirjeen postista, ja jos joku silloin olisi huomannut tarkastaa, olisi hän nähnyt Annikin poskilla heleän punan. Kukaan ei kysynyt mistä hän kirjeensä sai.