Tytön silmissä oli kysyvä veitikka.
— Meidän! Ja nyt vasta sinä saat sanoa minut tervetulleeksi.
Poika sieppasi tytön syliinsä ja suuteli hänen tuoreita väriseviä huuliaan. Suvituuli leyhytteli rantakoivunvirpoja siinä heidän vierellään.
»Kyllä sinun kelpaa, kun sellaisen tytön saat», tuntui se sanovan pojalle.
He nousivat päivänpuoleiselle koivikkorinteelle, johon olivat päättäneet rakentaa tupansa ja raivata peltonsa.
XXIX.
Syksy meni menojaan ja tuli kova talvi. Mitäpä pakkasista, ainahan puita sai metsästä, mutta leipä ei kasvanut itsestään. Kellä vähänkään oli viljelystä ja oli siementä saanut säästymään, hänellä ei ollut hätää. Mutta mökkitönöjen siemenvarat, ne vähäiset mitä sattui olemaan, menivät keväällä »rammojen» lisänä, ja pelto jäi harvaksi, jos sai ollenkaan siementä. Ja niin oli lähdettävä talvelle.
Hautamäen mökeissä ei ollut puutetta. Pellot oli saatu kylvöön, ja talossa riitti, jos mökistä loppui. Hyvä oli semmoisen miehen suojattina kuin Jaakko. Toisten talojen takalistoilla kävi jo keskitalvella nälkä uhkaavaksi. Viikon jauhoilla päästiin säästäen puoli viikkoa, sitten oli apua aneltava.
— Ei kuulu pelastusta, huokailivat kumaraselkäiset mökinmiehet. —
Temokratia ei sitä tuonut, eikä toisaalta voinut odottaa.
Mökinmies ajatteli omalta kannaltaan torppariasiaa: