Kevättalven aurinko kurkistaa Kinkomaan korpeen, nähdäkseen onko siellä ketään vielä hengissä. Huomattuaan Alen puukasalla koettaa hieman lämpimämmin hymyillä. Alekin sen huomaa ja itsekseen jupisee:
— Jopahan päiväkulta lämmittää… on nyt se Maarianpäivän aatto… vielä on hanget vahvoja, mutta kesä siitä tulee, kun joutuu.
Varmasti se tulee, ennemmin tai myöhemmin. Ja siihen kesän tuloon perustuu Alen koko elämäntoivo. Kyllä kesällä aina henki säilyy, kun sen saa talven yli. Ehkä jo toukokuun alussa saa syteä poreeseen mertoja ja silloin pääsee ensimmäiseksi kesänalkutunnelmaan, kun jonkun viikon perästä saa pöräyttää potkivat punaeväiset ahvenet pärekoppaan.
Semmoinen päivä on ollut aina juhlatunnelmainen Ylisen mökissä. Nykyisissä olosuhteissa sitä saattaa kuvitella kevätpuolen suurimmaksi juhlahetkeksi, ensimmäistä kevätkalansaantia.
Tässä tunnelmassa jo eläen kopeloi Ale parvelta merrat ja tarkastelee niihin matikan pyynnissä tulleita reikiä. Kahmaisee pyydyksiä syliinsä ja aikoo tupaan kuljettaa, korjatakseen niitä siellä. Riikka, Alen eukko, särkee koko tunnelman:
— Pahustako sinä niitä mertoja tänne… johan sinä hassuna… nythän, on vasta Maarian-aatto.
— … joutessani tässä korjaillut, puolustelee Ale.
— On sitä muutakin… ei ole juhlaksi leivänpalaa… on mentävä taas pyytämään. Kaipa ne nyt antavat, kun ne punaviivatkin tuli maaliitolle.
— … tiedä. Saahan tuota käydä kuulemassa.
— On saatava, tiuskaisee Riikka. — Kun kerran vaalien edellä sanoivat, että aina sitä semmoista autetaan, joka viivansa nyt muuttaa toiseen paikkaan, sillepä maaliitolle, ja kyllä ne sen kaikki tietävät että mekin… Oli hyvä, kun tuli Mikkolan isäntä kutsutuksi katsomaan, mihin viivat vedettiin. Mää sinne ensiksi.