— Sieltäkö se Ale?
— Sieltähän minä…
Ale siirtyy tuttavallisesti isännän lähelle ja tarjoaa rouhemassiaan.
— Olisi tässä isännän piippuun. On tätä lajia minullakin omasta takaa.
Se vilja viihtyi Alella parhaiten viime suvena. On hänelläkin jotain omistaan.
Isäntä vetää kumminkin sikarin taskustaan ja puraisee siitä pään huolettomasti. Ale kiirehtii tarjoamaan tulta.
Saatuaan sikarinsa savuamaan silmää isäntä alas ja menee sanomaan jotain rengeilleen. Ale sävähtää, että jokohan tuo nyt karkasi, ennenkuin hän ehti asiansa toimittaa. Sinne se karjakartanolle hävisi.
Onpa tässä emäntä ja tytär. Saattaapa heidän kanssaan juttua aloittaa.
Emäntä ei kajoa nyt jutteluun. Ynähtää vain jotain ohimennessään. Tytärkin, se lihava Vilma, kääntää takapuolensa kirnun ääressä ja katselee karsinaikkunasta ulos.
Ale painuu mietteisiinsä. Ehkäpä emäntä ei ole vielä kuullutkaan, mihin hän on viivansa Riikan kanssa vetänyt. Kyllä se siitä vielä rovehtuu juttuamaan.