Leivät tuoksuvat pöydällä niin, että vesi tulee suuhun. Tyttökin nostaa isoja voimöhkäleitä kirnustaan.
Kun tässä saisi mökin omituiseksi, niin ehkä jaksaisi vielä paremmin. Pojatkin, jotka nyt ovat Kinkomaassa hevospoikina, saisi ottaa kotiin ja lisättäisiin peltoa. Ja ensi syksynä saisi Riikka paistaa yhtä kauniita leipiä. Alkaisi elämä kuin uudesta.
Jopa tulee isäntäkin ja istuu entiselle paikalleen. Ale miettii tiukasti, mistä aloittaisi keskustelun. Asiata, jolle on lähtenyt, ei sovi ensiksi… Se on sanottava sitten niinkuin sivuasiana.
— Jokohan se eduskunta piankin kokoontuu?
Siitä voi sopivasti johdatellen muistuttaa viivanvedostaan, jos ei isäntä sattuisi muistamaa.
— … häntä osaa sanoa.
— Pötkähti niitä sinne nyt miehiä maaliitolle, eikä kummakaan, kun tässä ne viivat muutettiin toiseen paikkaan.
— Taisihan niitä tulla.
— ‘Tuli niitä, ja kyllä nyt asiat muuttuu tälle maalaiskansalle. Onkin tähän asti painettu maamiestä ja nyletty… kyllä se nyt loppuu.
Ale oikein kiihtyy, vaikka ei tiedä miten sitä on nyletty, on vain kuullut isäntien puhuvan. Nyt on puhuttava samaan tyyliin, jos mieli leipää saada.