Isäntä kumminkin pysyy ihmeteltävän penseänä. Ynähtelee vain siinä ryntäillään maaten. Mitähän se siinä miettii?
— Eikähän se tämäkään torppari-asia olisi muilta puoluvilta tullut alkuunkaan… aina ne soliratit vänkäsivät puoleen ja toiseen.
— Vänkää ne vieläkin, sanoo isäntä.
— Niin, jos annetaan, tokaisee Ale ja killistää silmiään uhkaavasti.
Pöytään kannetaan ruokaa. Äsken uunista otettuja, viekoittelevan kauniita leipiä, voita ja höyryäviä perunoita. Miehiä alkaa tulla tupaan, ja Ale hätääntyy. Nyt se rupeaa ruualle, isäntä, ja sitten se menee kamariinsa makaamaan. Jää leipä silloin saamatta.
Ale nielee pitkän syljen, puraisee hammasta ja virkkaa, hieman leikintapaista tavoitellen:
— Taitaa siellä meijän mökissä tulla huono Maarianpäivä. Loppui leipä ihan tyyten, kai sitä nyt isäntä antaa, että tässä päästään pyhän yli.
Isäntä hankkiutuu ruokapöytään ja hakee puukkoaan seinänraosta. Kuin ohimennen sanoo Alelle:
— Ei meiltä saa leipää, eikä muutakaan.
Ale typertyy. On niinkuin olisi lyöty puulla päähän.