— Tottahan tuota nyt yhen leivän. Tulee nälkäkuolema.
Isäntä ei virka enää mitään. Alessa on tuikahtanut toivo, että jos tuo pyytäisi aterialle, kun ei pidä tässä kiirettä ja oikein syljeksii.
Ja Alen syljet alkavat roiskua permannolle ja silmät vilahtelevat karvakulmien alta himokkaina pöytään ja isäntään. Nälkäkin kiihtyy sydäntä vääntäväksi kivuksi, mutta ei käske isäntä syömään, istuu vain kuin hirrenpää siinä pöydän kulmauksessa.
Päästyään pöydästä röyhtäisee ja lyö puukon seinään. Se on kuin piste
Alen toiveille.
Isäntä poistuu kamariin ja Ale ehättää jälestä.
— Kuulkaahan nyt, isäntä, kyllä sitä nyt pitäisi auttaa, kun eukon kanssa se viivakin vedettiin maaliitolle. Ainahan sitä nyt saman puolueen miehelle…
Isäntä on jo kyljellään sängyssä ja hymähtää:
— … tiedä teidän puolueistanne. Olette silloin sitä, tällöin tätä. Kallistutaan aina sinnepäin, mistä toivotaan jotain saatavan.
— No johan nyt.
— Niin on. Ja punakaartissapa se Alekin oli ollut siellä kaupungissa.