Ale häkeltyy eikä osaa sanoa sen enempää. Näinkö se kaikki romahti?
Suunnittelut tulevasta ja nyt tästä nykyisestä, nälättömästä
Maarianpäivästä, ja muusta.
Ale peräytyy porstuaan ja pihalle. — Sen oli ihan vihaa äänessä, isännän, kun sen sanoi. Oli muka kaartissa. Olihan siellä niin moni muukin, kun narrattiin. Ja kun kerran se on mennyttä ja puoluettakin on muutettu.
Ale tunsi jo vihansa nousevan. Semmoinen paksu ukon pöllikkä, kuin härkä. Mitä ne semmoiset tietää nälästä ja puutteesta. Akka ihramaha ja tyttären ronkilla liha lainehtii. Helvetti!
Ale hiihtää vihanvimmassa, huomaa kotiin päin hiihtävänsä ja kääntää suksensa Hautamäkeen. Sinne ei ilkeäisi enää mennä, kun on tullut niin usein jo sieltä saaneeksi elämisen apua.
Alen sydäntä repii oudosti. Kotona lämpiää sauna ja Riikka odottaa. Kun oli niin varmaa jo olevinaan pääsy rieskan ja voin makuun sen viiva-asian vuoksi. Nyt se suututtaa, että tuli viivansa heille antaneeksi.
— Voi iankaikkinen piru!
Hautamäessä ei ole isäntä kotona eikä ole tietoa kotiutumisesta. Alen on pyörrettävä niineen takaisin. Emännältä ei ole uskaltanut edes pyytääkään.
Juhla-aaton tunnelma on alenemassa. Se on hävinnyt jo kokonaan silloin kun Ale laskee pientä myötälettä korvesta kotipihaansa. Saunasta tulee vastan tuoksua, se vähän masentunutta mieltä nostaa Maarian-aaton tuntuun, mutta kun ottaa tyhjän repun selästään, tulee taas huulille tylsä kirous.
— Tokko sulla edes voitakaan? kysyy Riikka.
— Mistä sitä paremmin kuin leipääkään.