Paavo käveli tuvassa ja katseli karsain silmin miesten puuhailua.
— Eikö sinua isä yhtään hävetä pirstotessasi perintötalon tuolla tavoin? virkkoi poika.
Jaakko ei huolinut vastata. Se oli sitä pojan yhtämittaista nakertelua isäänsä vastaan. Poika oli saanut kasvaa kovin vapaasti. Hänen aikansa oli mennyt kokonaan työssä, niin että poika sai jäädä äitinsä ohjattavaksi. Ja vapaustaistelusta palattuaan osoitti poika kaikin puolin olevansa täysi mies ja pyrki kaikessa komentelemaan. Hän puhui työläisistä sellaisella vihan vimmalla, että Jaakkoa joskus ihmetytti mistä poika oli semmoisen vihan saanut vähäväkisiä kohtaan.
Paavokin tuli katselemaan palstasuunnittelua ja hymähti. Tulisi kaikkiaan yksitoista palstaa, mutta maata jäisi Hautamäkeen sittenkin vielä runsaasti.
— Kaikille kiertolaisille isän täytyykin jakaa maitaan. Kaikki ihmiset sitä nauravat.
—Ja mitä se heitä liikuttaa enemmän kuin sinuakaan! sanoi Jaakko.
— Hävettää se ainakin minua.
Kiertolaisella oli Paavo tarkoittanut Juurakkoa, ja tämä jätti isän ja pojan sanailemaan ja poistui hämillään toisiin huoneisiin.
— Pitäneekin tästä ottaa äidin osa erilleen, ennenkuin talo raiskataan, sanoi Paavo kävellen kiivaasti permannolla.
— Sinulla ei ole mitään osanottamista, muuta kuin teet työtä! karjaisi isä. — Nulikat eivät määräile tässä talossa. Sinä saisit myöskin oman palstasi, jos sinussa olisi miestä yrittämään, mutta sinä et näy osaavankaan muuta kuin juoksennella pitkin kyliä.