— Sinä olet viime aikoina käynyt niin vaiteliaaksi, sanoi Emmi. —
Tuntuu kuin välillemme olisi kasvanut muuri.
Jaakko katseli vaimoaan. Sen kasvoissa ei ollut sitä lämmintä ilmettä, mikä sitä nuorempana niin kaunisti. Kai Emmikin oli kärsinyt vakavista ajoista ja sen takia muuttunut. Ehkä hänkin oli syrjäyttänyt vaimonsa kaiken touhun ja rientämisen vuoksi viime vuosina. Mutta Emmihän tuntui nyt käsittävän, että oli väärin jatkaa näin.
— Itsepä me sitä muuria olemme rakentaneet.
— Sitä olen minäkin ajatellut, ja se on minun syyni. Olen vain ajatellut itseäni.
— Ehkä et sitäkään, vaan kulkenut ajan virran mukana, sanoi Jaakko. — Jo ennen näitä aikoja oli minulla mielessä uusi maaseutujen elämä ja nousukausi. Sitä ei voida rakentaa muutoin kuin kiinnittämällä maattomat maahan. Se maatyöväki, joka yhtyi kapinapuuhiin, on saanut aina elää omia aikojaan, sen hyväksi ei ole tehty paljon mitään. Sosialistiakitaattorit uskottelivat tekevänsä ja pettivät heidät. Maatyöväki on saatava eroamaan heistä.
— Kai se niin on, myönsi Emmi.
Päivä paistoi ulkona lumia sulatellen. Jaakosta tuntui tällä hetkellä siltä, kuin se olisi sulattanut paljon muutakin, ainakin tässä heidän omassa kahdenkeskisyydessään, joka oli ollut viime aikoina melkein kylmää ja pintapuolista.
Ehkäpä päivä sulattaisi roudan rinnoista vielä muuallakin.
— Mihin Paavo lienee mennyt? kysäisi Jaakko hetken kuluttua.
Emmi hymähti.