— Onpa se ikävää, että ainoa poika niin on. Sinullakin on saattanut jäädä liian vähän aikaa Paavolle, silloin kun hän olisi ollut ohjattavissa.
— Olen sitä itsekin ajatellut. Nyt se on myöhäistä. Pojan on se itsensä huomattava.
Hetkistä myöhemmin jatkoi hän:
— Se voi olla siinäkin, että me käsitämme kumpikin omalla tavallamme ajan vaatimuksia. Poika tahtoisi ankaruutta siinä, missä minä olen tottunut toisin menettelemään. Jos sitten lienen ollutkin liiaksi lempeä.
Emmi ei tuntunut käsittävän Jaakon ajatuksia.
— Ettäkö huomaisitkin nyt olleesi väärässä, uskoessasi työväestä pelkkää hyvää ja tahtoessasi rakkaudella rakentaa särkyneitä oloja?
— Siinä lienen ollutkin väärässä, että olen uskonut liian paljon hyvää työväen luokasta. Pientä osaa lukuunottamatta olen heidät huomannut sangen itsepäisiksi ja omalla lyhytnäköisellä tavallaan asioita käsittäviksi. Heihin juurrutettu oppi on syöpynyt liian syvälle. Ja nyt, kun sitä edelleen lisäillään, pysyvät he auttamattomasti sellaisina ja edelleen kapinoivina. En ole siinä mielipidettäni muuttanut, etteikö pitäisi rakkaudella rakentaa uutta yhteiskuntaa, mutta en voi taata sen hedelmänkantavuutta. Ainoa keino, millä kapinahenkeä, joka edelleen elää heidän keskuudessaan, voitaisiin vähentää, olisi minun käsitykseni mukaan se, että heitä koetettaisiin saada maahan kiinni niin paljon kuin mahdollista. Maa tekee kaikki terveeksi. Ne maattomat, jotka jo ennenkin ovat kaivanneet omaa maata ja saavat sitä nyt lain säätämillä keinoilla, ovat tyytyväisiä, vaikka muutamat heistä ovat saaneetkin kärsiä välillisesti kapinan seurauksista, jotavastoin ne, joille maa on ollut toisarvoinen asia, kapinoivat hengessä vielä edelleen.
— Niin se näkyy olevan. Nurin mennyttä yhteiskuntaa on vaikea tehdä onnelliseksi, arveli Emmikin.
— Mutta kerran se vielä siksi tulee, se on minun varma uskoni, päätteli Jaakko. — Mutta ankarin käsin täytyisi painaa alas ja pitää kurissa yhteiskunnan kuohuva pohjasakka. Se osa ei rakasta työtä eikä maata, ja sen parantumisesta ovat minunkin toiveeni loppuneet.