Huhtikuu oli menossa. Pari miestä hakkaili halkoja Hautamäen takamailla. Toinen oli Ylisen Ale ja toinen satunnainen päiväpalkkalainen, kulkumies, mikä lienee ollut.
Päivä paistaa hellitti ja miehet heiluivat paitahihasillaan. Silloin tällöin vaihdettiin sana, pari, ja mukavalta tuntui olo keväisessä metsässä.
Puolenpäivän ajoissa otettiin eväspussit esille. Ale hyväili känsäisissä käsissään valkoista leipää ja puhkesi puhumaan:
— Saa näes vielä tällaista leipää syödäkseen… akka leipoi tänä aamuna… ja nyt jo saa syödä kerran päivässä kyllikseen. Pakana, miten ne ajat muuttuvat pian, kun sikseen ottaa.
Toinen ärritti vastaan.
— Vai muuttuu… mitä tässä muuttumista vielä, jos nyt runsaampi jauhokoura ja vehnästä muka. Ei tämä vielä ränttää… työtä pitää vielä purrittaa, että silmät nurin päässä, eikä vaatteessa pysy.
— No elähän! Ei sitä laiskana kukaan elä, ja eihän se nyt siinä paikassa kokonaan muutu. Vai pitäisikö tässä sitten sinulle ihan paratiisi aueta? ärähti Ale.
— Eikä, mutta mitäs kehut.
—• No kehunpa niinkin. Minäkin saan kohta mökkini ihan omaksi, tämä Kinkomaan nykyinen isäntä sitä sanoi, ja sehän se onkin… minä häntä kauan tarvitse, mutta onhan pojille. Saavat tulla kotikamaralleen.
— … niistä vielä osaa kehua, porvarien laeista. Saattaa mennä vuosia siinä puuhassa. Ja mitäpä minä heistä. Kulkumiehen elämä on hauskinta. On siellä missä parasta keitetään, päätteli toinen.