— Milloinkapa se kulkumiehen elämä kaivanneekaan parannuksia niinkuin mökinmiehen, sanoi Ale ja ajatteli omia asioitaan eikä huolinut kulkurimiehelle niitä haastaa. — Vanhin poika on otettava syksyllä kotiin ja vähin erin alettava raivata lisää peltoa. Hautamäkeläinen kuuluu jo vapunpäivältä vapauttavan torpparinsa. Kohtuhinnan on maistaan määrännyt. Se Jaakko onkin miestä. Nevalainen ja nämä muut kuuluvat odottavan valtion väliintuloa, niinkuin ei siitä muuten selviäisi. No, tulee se sieltäkin kautta, kun joutuu. Ei se tulematta jää, niinkuin sitä jotkut huutavat.
Aterioituaan painuivat miehet tyytyväisinä kuivalle mättäälle. Alesta tuntui vain siinä loikoessaan ihmeeltä, että kaikki työmiehet eivät vieläkään olleet tyytyväisiä. Hän ainakin oli. Johan nyt piti kumminkin uskoa, että olot tästä muuttuvat.
* * * * *
Mikkolan tuvassa on syöty ilta-ateria ja miehet imevät piippujaan. Tuvassa on vielä valoisaa, ja kuu kellottaa jossain siellä taivaalla ja vetää sillan rantaveteen, joka pellon alla on auennut. Permannollakin, penkin vieressä, on kuun valoläikkä.
Turistaan yhtä ja toista. Kapinastakin on puhuttu, ja joku on sanonut, että se oli sitä oikeaa ja nyt odotetaan parempaa.
Siihen joku miehistä jurahtaa:
— Ei tule paremmaksi näillä keinoilla. Maata pitäisi saada vapaasti viljellä. Mikä sitä velan alla… Nyt nämä palstaniekat, velkaisännät, ovat muka olevinaan hyviäkin manttaalipomoja, mutta kyllä sen näkevät vielä, yltyy hän paasaamaan.
— No mitenkäs pitäisi järjestää, että Ansua tyydyttäisi? kysyy joku. Ja siihen Ansu laukaisee:
— Maa on kaikkien yhteistä omaisuutta! Ei sitä ostaa tarvitse.
Miehet lyövät asian leikiksi.