— Kyllä joutaisit olla vielä äidin luona, sanoi Annikki.
— Äidin luokse minä jäänkin. Otan Kallen kotivävyksi. Totta kai minun on taloon joku mies saatava, kun kaikki pois karkaavat.
Juurakko oli kävellyt tyttöjen lakana kuunnellen heidän jutteluaan.
— Se on oikein, sanoi hän ja löi kevyesti tyttöä olalle. — Kalle on kunnon poika. Hyvän sinä siitä miehen saat.
Oltiin jo pihassa. Talon muu väki oli jo syönyt illallisensa ja miehet laittausivat levolle ulkohuoneisiin, ylisille ja mikä minnekin. Tuvan avonaisen ikkunan ääressä istui vielä Jaakko iltapiippuaan poltellen, tyytyväisenä muhoillen nuorille, jotka eivät olleet häntä huomanneet ja laskettelivat siinä naureskellen juttujaan.
XXXIV.
Seuraavana aamuna Liisa puuhaili lypsytarhassa, kun Kalle tuli kynnökseltä ja nojasi tarhan aitaan.
— Yksinkö sinä täällä oletkin?
— Niinkuin näkyy. Toiset ovat jo menneet, virkkoi Liisa.
Leppälintu visersi tarhan viereisessä koivussa, jonka lehvien varjot väreilivät nurmella. Varjopaikoissa oli vielä kastetta.