Maaton väestö oli saanut vielä vallityön kestäessä omituisen hermosysäyksen. Vanhatkin ja vakaiset mökinmiehet menettivät selkärankansa ja menivät tuulen mukana omituiseen ryssäläisveljestymiseen, jossa oli pohjana sosialismin suuresti huudettu vapaus-veljeys-tasa-arvo.
Miten se koskikaan terveeseen suomalaiseen mieleen tämä veljeily. Nähdessään sitä omalla pihallaan tunsi Jaakko usein tulevansa kuin sairaaksi. Työkuntoisuus tässäkin veti rajaviivan itsenäisen ja selkärangattoman aineksen välille. Ja siksipä veltoista veljeilijöistä oli uuttera torpanmies, joka taloudellisesti edistyi, porvari ja demokratian vastustaja. Sosialistinen sanomalehdistö veti rajat selviksi.
Hautamäessä oli jo saatu heinänkorjuu melkein loppuun suoritetuksi, kun tuli sateisia päiviä. Jaakko oli kutsunut muutamana sadepäivänä talon torpparit koolle neuvotellakseen heidän kanssaan metsän käytöstä heidän alueillaan. Torpparit tulivatkin ja istuivat juroina talon penkeillä.
Jaakko esitti suunnitelmansa. Jokaisen oli koottava maassa olevaa puuta keittopuiksi, ja halot, mitä aiottiin talvella käyttää, oli edellisenä vuotena tehtävä ja katolliset puuvajat rakenneltava joka torppaan, jossa sellaista ei vielä ollut.
— Mutta siitähän tulee meille kustannuksia, arvelivat miehet.
— Talo saa maksaa vajantekokustannukset, ja onhan teidän parempi polttaa kuivia puita kuin kituutella tuoreita, äsken metsästä vedettyjä.
Toiset suostuivat arvelematta, toiset sanoivat ensin miettivänsä asiaa. Jaakko sanoi olevan peruuttamattoman vaatimuksensa, että niin oli tehtävä kuin hän oli esittänyt.
— Vai niin, sanoivat vastustajat, ja heidän silmänsä välähtivät.
Mitä se oli? kysyi Jaakko itseltään. Vihaako ja närkästystä siitä, että hän vaati miehiä säästämään metsää, kansallisomaisuutta. Jos heillä olisi oma maa ja metsäosuutensa, kaataisivat he puita varmasti harkiten ja järkevästi.
Tämäkin sai Jaakon ajattelemaan tulevaisuutta, jolloin päästäisiin siihen, että torpat muodostettaisiin itsenäisiksi tiloiksi.