Päivä oli mailleen menossa. Jaakko käveli Nevalaisen kanssa vainioilla kasvullisuutta tarkastellen. Nyt he voivat jo sulassa sovussa haastaa asioista, ja Jaakko ihmetteli muutosta, joka oli jäykässä Nevalaisessa tapahtunut. Oliko hänkin ajatellut asioita syvemmälti ja tullut käsittämään, että taloudellisesti ja henkisesti nouseva maaseutu se ainoastaan voisi pelastaa maan tulevaisuuden vahvalle perustalle? Nevalainen oli äsken jo puhunut torppariensa palstapuuhista ja kysellyt naapuriltaan yhtä ja toista asiata koskevaa, jota ei näyttänyt ymmärtävän.
Mutta olipa hänkin hieman muuttunut mielipiteiltään, niin että ei käynyt toista ihmetteleminen. Hyvinä ystävinä jo voitiin Nevalaisen kanssa asioista puhua.
Pihasta kuului kihlajaisväen remuaminen. Työväki palasi töistä metsävainioilta yhtyäkseen ilonpitoon.
— On sinulla vielä työväkeä, sanoi Nevalainen huomatessaan työaseineen palailevat miehet. — Luulisi vähiin menneen, kun torpparisikin vapautit.
— Näkyyhän noita olevan ja lisää olisi tulevia, kun olisi pitäjätä.
Maatyö lienee muuttanut arvoaan miesten mielissä.
— Niin on, myönteli naapurikin. — Se on hyvä merkki, joshan sitten sellaisena pysynee.
— Toivotaan, että aika on antanut kylliksi tuntuvan opetuksen. Maatyö se tulee kumminkin kaiken ylinnä olemaan.
— Sanoit ajan opettaneen, mutta ei se ole vielä kaikkia opettanut, ei läheskään, puheli Nevalainen. — Kapinahankkeita paljastuu yhtäällä ja toisaalla, ja eikö liene hyvin monella kapinamietteitä täälläkin sydänmailla. Siltä se monenkin puheita kuulostaen tuntuu. Etkö sinäkin ole samaa huomannut?
— Olen kyllä, mutta minä en nyt omasta mielestäni pelkää yhtään, että yhteiskunnan rauhallinen kulku tulisi enää häiriytymään heidän puuhistaan. Maan parasta ja yhteiskunnan rauhaa säilyttävä väki tulee tekemään oloihin parannuksia, mutta ankaralla kädellä painamaan alas kaikki kapinayritykset. Etkö sinäkin luota siihen aivan samoin?
— Varmasti. Kyllä vikuroitsijain täytyy oppia kulkemaan suoraan ja työn kautta ponnistamaan tyydyttävään asemaan yhteiskunnassa.