— Ja nyt mennään taloon saamaan suunavausta, sanoi Jaakko. — Tuntuu melkein kuin vanhat ajat olisi käsissä, kun vieraallekin saa tarjota valkoista leipää. Muutenkin tuntuu valoisalta, tämä kaunis kevät ja lupaavat orasvainiot. Työllä on sentään aina siunauksensa.
Laajassa pirtissä oli karkelo käynnissä. Naapurukset istuivat peräpenkille muhoillen seuraamaan nuorten jalkain kiivasta nousua.
* * * * *
Vieraat olivat jo vähitellen poistuneet, ja Jaakko istui yksin kamarinsa ikkunan ääressä hymyilevää maisemaa katsellen. Siinä oli kartanon alla pelto kirkkaan vihannalla oraalla, takana vielä pihkalta tuoksuva keväinen lehto ja alempana tyven järvi rantojaan kuvastellen.
Jaakko avasi ikkunan. Rastas viserteli vielä hakametsässä onnenhuumeisena. Sama kevään huumaava onni se täytti varmaan nuoretkin, jotka siellä vieraitaan saattelivat.
Hetkistä myöhemmin tuli Paavo sisään ja istui pöydän toiselle puolelle. Hänellä näytti olevan jotain tärkeää sanottavaa isälleen, joka siinä vielä ulos katseli.
— No miten sinä aiot tulevaisuudessa olosi järjestää? kysyi Jaakko pojaltaan.
— Niin, kyllä minä aion kotiin jäädä, jos sinä isä — jos vain voit antaa minulle anteeksi. Olen ollut välistä paha poika.
Tuli hetkisen kestävä hiljaisuus. Jaakon täytyi pyyhkäistä poskeaan kädenselällä. Tämä ilta olikin kovin ihana.
— Kyllä sinä siihen voit luottaa ja olla vain kotona, sanoi hän värähtävin äänin. — Olisikin ollut kovin raskasta, jos olisit kotisi jättänyt. Onhan tässä tilaa, jos vain muuten sovitte Kallen kanssa.