Jaakko käveli Nevalaan, jonka isännälle hänellä oli asiaa. Kapea metsätie kiemurteli ahojen poikki, joita ennen oli kaskettu ja jotka nyt kasvoivat kaunista koivikkoa, painui väliin pienen metsäniityn poikki oikaisten Nevalan alueelle, jossa oli lukuisasti torppia ja mäkitupia.
Nevalainen oli aina huonoissa väleissä alustalaistensa kanssa. Joskus tuli riitaa käräjänkäyntiin asti. Nytkin oli puhuttu kylällä, että Nevalainen aikoo panna täytäntöön häätötuomion, jonka viime käräjissä oli saanut eräälle mökkiläiselleen. Vaikka tämä ei kuulunutkaan mitään Jaakolle, tuntui se hänestä pahalta, ja nyt, kun sattui muutakin asiaa Nevalaan, hän aikoi pyytää naapuriansa jättämään häätötoimenpiteensä.
Joskus oli ollut heillä ennenkin puhetta torppariasioista, ja Jaakko oli kehoitellut häntä sovintoon alustalaistensa kanssa. Nevalainen oli siihen vain hymähtänyt ja sanonut ajavansa pois kaikki torpparit, joilla ei ollut vuokrasopimusta.
— Mutta kuka sinun töitäsi sitten tekee? oli Jaakko kysynyt.
— Tietysti minä sitten saan heidät pitää kokonaan töissäni, oli
Nevalainen arvellut.
— Entäpä jos menevätkin tehtaaseen.
— Samantekevä. Elän minä ilman heitäkin.
Suuret viljelykset oli Nevalaisella ja työväkeäkin lukuisasti. Talossa elettiin komeasti, ja pojat eivät viitsineet töissä liikkua. Tyttäret olivat ylpeitä, ja heistä kerrottiin kylillä yhtä ja toista vähemmän edullista. Vanhempi tytär oli muutamana kesänä pitemmän aikaa poissa kotoa. Kerrottiin hänen poissaollessaan synnyttäneen ja lasta hoidettavan kaupungissa. Nuorempi tytär oli tullut äskettäin pääkaupungin tanssiopistosta ja nyt häh sekoitti päät kylän nuorilta miehiltä keimailullaan.
Jaakko oli ehtinyt jo peltojen laitaan. Siinä oli mökki, jonka asukas oli tuomittu jättämään kotinsa.
Jaakkoa kohtasi outo näky. Häätöä pantiin toimeen parhaillaan.
Nimismies, apulaisenaan poliisi, repi irti tuvasta ovia ja akkunoita.
Yksi mies hajoitti katolla savupiippua.