Ja tyttö pyörähti tuvan puolelle sitä laittamaan. Sillä aikaa oli Villellä tilaisuus katsella ympärilleen. Hän oli kyllä käynyt satoja kertoja talossa ja nähnyt kaikki tallin ylisiä myöten, mutta nyt hän tarkasteli kaikkea kuin omaansa. Pellot levisivät sileinä talon ympärillä. Muuan kumpare, jossa tuulimylly sijaitsi, oli vain kivikkoa, mutta nytkin näytti siinä olevan hyvä ruis. Tuparakennus, jossa oli vanhaan malliin kaksi pirttiä, oli jo lahonnutta paikoitellen, mutta karjakartano ja piharakennus olivat melkein uudet. Helenan isä oli ne ennen kuolemaansa rakennuttanut ja koettanut saada erilaisiksi kuin muissa taloissa ja varallisuutta näyttäviksi. Niinpä karjakartanon katossa oli pitkä rivi ikkunoita, ja piharakennus oli osaksi kaksikerroksinen.
Ville käveli puutarhassa ja vihelteli tyytyväisenä. Paras talo paikkakunnalla joutuisi pian hänelle, ja hänen ei tarvitseisi maksaa siitä penniäkään. Saisi tytön vielä talon mukana. Helenan veljille tosin oli kerran suoritettava osansa, mutta Hautamäestä tulisi kyllä riittävästi siihen hänen osastaan.
Pehtori näkyi kävelevän kauempana pelloilla. Siellä korjattiin vielä heiniä haasioilta. Myöhäänpä olivat pitäneet.
Helena oli tullut kahvikojeitten kera puutarhaan, ja nurmikolla istuen nautittiin kahvia valkoisen leivän kanssa, jota ei ollut enää kaikissa taloissa.
Kun Ville tästä huomautti, naureksi tyttö loikoen nurmella.
— Meillä kasattiinkin vehnäjauhosäkkejä viiluille, ja muutakin makeata.
— Päästäppä isännäksi tähän taloon! ihasteli Ville.
— Miks'ei pääse, sanoithan ostavasi talon.
— Mitäpä siitä sitten, kun ei ole emäntää.
— Niinkuin et sitä saisi! Joutaisin tästä minäkin…