Taas oli tytön silmissä veitikkaa hänen sätkytellessään nurmikolla sääriään.
— Taidat vain pilailla.
— Kuka kieltää koettamasta, onko se pilaa.
Ville kyllä tiesi talon maat ja metsät, mutta kuin leikiten mentiin katsomaan. Helena kulki Villen rinnalla kapealla metsätiellä ja puhua räpätteli mitä sattui. Tie oli paikoitellen kivikkoa, ja he tulivat siinä tyrkkineeksi tahtomattaan toisiaan. Ville, vaikka olikin kylän naissankari, ei ollut vielä koskenut Helenaa muuten kuin kädestä, ja nyt hän tunsi kuin huumausta Helenan läheisyydestä. Tytön täyteläinen vartalo, nauravat silmät ja punainen suu vetivät ja viehättivät, ja ennenkuin huomasikaan, oli hän kietaissut tytön syliinsä.
— No? sanoi tyttö ja kostein silmin jäi katselemaan poikaa. Tämä sulki hänen suunsa loppumattomilla suudelmilla. Viimein painuivat he sammalmättäälle istumaan.
— Tähänkö se talon katsominen jäikin? ilvehti tyttö voitostaan.
— Minä otankin sinut, läähätti Ville.
— Silloin sinun on otettava talo myöskin, sanoi tyttö huolettomasti.
Ville palasi kuin unessa kotiinsa. Peltoveräjällä vasta huomasi olevansa kotona. Istuen veräjäpuulle viritti hän remuavan iloisen laulun. Piti jotenkuten ilmaista onnellista mieltään. Nyt hänen ei tarvitseisi tehdä työtä milloinkaan. Pehtori johtaisi taloutta, ja hän nukkuisi aamuisin pitkään piharakennuksessa ja Helena kantaisi hänelle aina sänkyyn vehnäskahvit.
Jaakolta oli pyydettävä jo tänään rahaa. Oli sovittu Helenan kanssa, että heti mennään kaupunkiin kihlautumaan, ja kun kumpaisellakin oli varoja, päätettiin ulottaa matka pääkaupunkiin asti.