Jaakko oli kamarissaan kaapilla laskemassa rahoja huomista velan suoritusta varten, kun Ville astui sisään.
— Hei, hei! Ihanhan sinä hukut setelipinoihin.
Jaakko kääntyi katsomaan tulijaa, jonka remuavaa tervehdystä hän kummasteli. Kun hän sitten jatkoi laskuaan äänetönnä, näytti Ville käyvän neuvottomaksi. Mitähän Jaakko rahoilla? Oli vielä niin vakavan näköinen. Hänenkin pitäisi joku tuhat saada. Nouseekohan tästä rajuilma?
— Pitäisi saada minunkin rahaa, virkkoi hän kuin maaperää tunnustellen.
— Mitä sinä rahalla? Ei taida riittää edes Nevalaisen velkaan, ja työmiehillekin tarvittaisiin.
Ville ei piitannut Nevalaisen velasta eikä muustakaan. Kuultuaan vastustusta hän sanoi vaatien:
— Minä tarvitsen huomenna tuhatviisisataa, ja sinä annat sen tinkimättä.
Jaakko laski setelipinkat laatikkoon ja sulki kaapin.
— Parhaiksi riittää Nevalaisen velkaan… rahat tarvitaan talouteen.
— Osastani olen kai minäkin saapa. Kun muutan Kinkomaahan, niin joutavat sitten rahasi puolestani.