Jaakko kuunteli ryssien ja heidän miestensä melua, ja mustat veret nousivat hänen kulmilleen. Mies näytti hammasta purevan äkeissään. Siellä kaatui Hautamäen parasta metsää. Ei edes puita saanut omikseen.
Jaakko oli veljilleen tästä monasti valitellut ja puhkesi nytkin puhumaan:
— Saa nähdä, kuinka paljon koirankuonolaiset metsää raiskaavat ja mitä tästä elämästä muutenkin tulee. Taisi tässä kokonaan joutua ryssien rengiksi.
— Mikäpä tietää… Kyllä ne nyt polkevat ja raiskaavat. Kun saavat valmiiksi vallinsa ja hautansa, tuovat komppanioittain ryssiä joka kylään. Se kai niillä on tarkoitus, arveli Pentti.
Villekin oli tullut ja puun tyvellä istuen kysyi:
— Niistä ryssistäkö te taas…?
— Eihän tässä muutakaan enää osaa ajatella. Ottavat pian talot ja tavarat haltuunsa.
— Minkäpä sille saa, virkahti Ville nähtävästi muuta ajatellen.
Mutta Jaakko kuohahti:
— Minkä saa…! Sitä sinä aina tolkutat. Saisi, kun olisi miestä suomalaisissa. Minä heitä saatanoita tappaisin vaikka sata yhdessä rupeamassa, kun niiksi tulisi, enkä liioin tarvitseisi siihen pyssyjä enkä torrakoita.