Ville naurahti:
— Elähän… pirunko niille saa.
— Et sinä ainakaan, lököpöksy. Odotahan, pian ne vievät sinulta naisesikin. Ketäs silloin naurattelet?
Ville kävi totiseksi.
— Silloin tästä nousisin minäkin kahdelle jalalle.
Jaakko nousi ryhtyäkseen työhön, mutta virkkoi vielä Villelle, jonka laiskottelu häntä etoi:
— Hyvä olisi… nelin ryömin sinä kuljetkin, ei ole miestä edes työhön…
Miehet jatkoivat kasken kaatoa, mutta Jaakon sisua kaiveli taaskin alkuun päästyä.
Pitäisiköhän todellakin olla ikänsä ryssien poljettavana ja heidän alusinaan? Eikö suomalaisissa ollut kuntoa vapautumaan painajaisestaan? Mitä hyödytti työ ja raataminen, kun kaikki joutui näin heidän jalkoihinsa.
Ja kun vielä heidän työmiehensä, omat miehet, olivat sovussa heidän kanssaan, kuin veljiensä. Puhuttiin veljeily-yrityksistä suurilla sotarintamilla, täällä se oli jo täydessä käynnissä. — Hyviä miehiä ovat Venäjän pojat, kehuskeltiin. Tietysti hekin olivat ihmisiä, mutta oli niin masentavaa nähdä, että veljeiltiin sortajien kanssa. Mutta se oli kai siinä, että poljettavana oli se luokka, joka omisti maata. Niinpä useimmat vallityöläiset eivät lainkaan salanneet iloaan, kun talollisten metsät raiskattiin ja viljelyksiä sotkettiin. Sosialistijohtajien taholta lietsottu luokkaviha ja kateus parempiosaisia kohtaan kasvatti huonon viljan, veljeilyn maan sortajien kanssa.