Tuparakennuksen portailla puhui nuori agronomi Juurakko. Hän ei puhunut maataloudesta ja sen kannattavaisuudesta, joka oli niin tavallinen puheenaihe maatalousmiehillä. Hän vetosi maalaisten valtiolliseen ja yhteiskunnalliseen asemaan ja kehoitti heitä liittymään yhteen. Hän kuvasi tulevaa aikaa, jolloin voimakas maaseutu kohoaa varallisuudessa ja sivistyksessä. Sitä ennen täytyy tapahtua mullistus maaoloissa. Torpparien tulee saada lohkonsa omikseen, ja viljelemätön joutomaa on valtion välityksellä toimitettava viljelyshaluisille maattomille.
Ulkohuonerakennuksen portailla istui kuin omassa ryhmässään kyläkunnan torppareita ja mäkitupalaisia. He kuuntelivat mielellään puhujaa, mutta eivät uskoneet mitään hänen tulevaisuuslupauksistaan. Talojen isännät olivat oppineet heiltä vain aina vaatimaan työtä ja veropäiviä ja he nurisematta tekemään. Rinnan alla kyti joskus toivo paremmista päivistä, mutta kun ei mitään parannuksia maanomistajien puolelta kuulunut, lakkasi toinen toisensa perään sieltäpäin mitään toivomasta.
— Koreastipa osaa puhua, arveli yksi torppareista.
— Valehdella, tokaisi toinen. — Ei sieltäpäin tarvitse mitään odottaa.
— Kah, kun lupaa mäkituvillekin maata. Mutta talonjussitpa sanookin toista.
— Ne ajaa vain entisetkin maantielle.
Hautamäen torppari Nikki Purola tunsi tarvetta sanoa painavan sanansa:
— Ei tarvihe valetta uskoa. Ei auta muu kuin sosiali-mokraatti.
— Ei auta, vahvisti toinen.
— Mutta kun tämä vakuuttaa toisin, tohti joku arvella. — Sanoo sosialismin ajavan tehdasväen etuja.