— Elä nyt viitsi… enhän minä voinut kieltäytyä, kun hän niin kauniisti pyysi.
— Pyh! Ryssän pyyntö!
— Ihmisiähän hekin ovat. Ja tanssinhan minä sinunkin kanssasi.
— Siitä ei olekaan kysymys. Minä vain en tahdo, että ryssät saavat kädelläänkään sinuun koskea.
— No ei nyt riidellä. Minä lupaan, etteivät saa.
Ja Vilma nauroi kirkasta nauruaan, joka sai Pentin leppymään.
Talon veräjältä aikoi Pentti palata, mutta tyttö pyyteli vielä pihaan lähtemään. Siellä hän ei sanonut voivansa Penttiä laskea yksin menemään, jos muka vänrikki olisi huomannut heidät ja jäänyt johonkin Pentin paluuta vahtimaan.
— En minä ryssiä pelkää, sanoi Pentti, mutta itsekseen ihmetteli, miksi
Vilma tästä huomautti. Oliko tyttö tosiaankin keimaillut ryssälle?
— Tule nyt vielä sisään vähäksi aikaa. Tiedäppäs, minä nukun ihan yksin aitassa. Pistelin päivällä resedoja seinänrakoihin. Arvaappas ketä varten.
Tytön silmät loistivat hämärässä. Poika ei sanonut mitään, piteli vain tytön pehmeää kättä omassaan. Hänestä oli tällä kertaa ero hyvin vaikea, mutta ikäänkuin jokin näkymätön vaati häntä lähtemään.