Hiljainen pihamaa katseli heitä. Haapa aitan nurkalla humisi omia puheitaan.
— Tule nyt vähäksi aikaa istumaan.
Aitan ovi rasahti auki, ja sisältä tulvahti voimakas kukkien tuoksu.
— Sinä et sano mitään, jöröjukka.
Tyttö näytti työlästyvän. Olisi vetänyt kädestä poikaa aittaansa, jos olisi kehdannut.
— Sitten toiste. Aamulla täytyy lähteä takamaalle ja nyt minun on mentävä nukkumaan. Hyvää yötä.
— Näinkö sinä menet?
Poika kääntyi, epäröi ja läheni. Otti sitten tytön pään käsiensä väliin, suuteli värähteleviä huulia ja kääntyi menemään.
Haapa aitan nurkalla oli kuunnellut äänettömänä. Nyt sen lehdet yht'äkkiä kahahtivat kuin painajaisesta vapautuen tuskin tuntuvassa tuulen henkäyksessä. Tyttö nakkasi niskojaan ja veti paukahtaen ovensa kiinni.
Mutta samana yönä, hetkistä myöhemmin, se aukeni vänrikille.