VII.
Vähämäen Eenokin ja Nikki Purolan torpat olivat vierekkäin. Aita vain erotti pellot toisistaan. Eenokki oli jo ikämies, yli kuudenkymmenen. Torpan paikan oli hän perinyt isältään ja pienestä pojasta saanut raataa vuoroin omilla, vuoroin talon viljelyksillä. Suuret eivät hänen viljelyksensä olleet. Pellot kiviperäisiä ja niittyjen raivaukseen oli jäänyt vähän aikaa. Viljelykset eivät jaksaneet elättää suurta perhettä, kun vielä joka viikko oli verotyössä käytävä, ja niin oli pieni puute yhtämittaa vieraana.
Eenokki ei valittanut. Ei kotonaan eikä verotyössä ollessaan. Toisten alustalaisten vaikeroimista tai kiroilua hän kuunteli ääneti, ja toiset työmiehet luulivat hänen kovasta työstä ja alituisesta puutteesta turtuneen kaikesta välinpitämättömäksi.
Työ ei ollut hänelle vaikeaa eikä raskasta. Se oli hänen ylläpitäjänsä, jonka avulla voi säilyttää rauhallisen mielen. Hän tunsi vaistoillaan, että toisin olisi pitänyt olla olosuhteet, mutta luonto ei noussut koskaan kapinoimaan. Kun sai vähänkään ruokaa ja vaimo ei marissut, saattoi olla tyytyväinen. Harmaissa, vetisissä silmissä oli rauhallinen ilme ja uurteisilla kasvoilla vielä voimaa ilmaiseva punerrus.
Paikkakunnalle oli muutamia vuosia takaperin perustettu työväentalo, mutta siellä häneltä oli jäänyt käymättä. Tästä hänelle toverit huomauttelivat, mutta Eenokki vain muhoili tai oli kokonaan vaiti, kuin ei mitään olisi kuullut.
Ensimmäisenä oli hän verotyöhön joutumassa, ja siitäkin hänelle toiset torpparit sanoivat. Mutta kaikesta huolimatta ei sota-aikakaan tuonut hänen kotiinsa niin lukuisasti puutteita kuin toisten mökkiläisten. Leipää oli hänellä riittävästi, vaikka se usein syötiinkin suolaan kastaen.
Nikki Purola oli vähän yli neljänkymmenen. Vankkarakenteinen ja jurolta näyttävä. Kerrottiin, että hänen isänsä oli ollut suuri laiskuri, jopa siinä määrin, että jätti perheensä hoivaamatta ja meni itse köyhäintaloon vielä verrattain nuorena.
Torppa, jossa hän asui, oli alkujaan toisen miehen raivaama. Nikki antoi peltojen laihtua ja ojanvarsien kasvaa pajukkoa. Iso perhe sai kärsiä puutetta alinomaa.
Kun vallityöt aloitettiin paikkakunnalla, oli hän ensimmäisenä tarjokkaana siellä, ja pakollisen verotyön aikana hän saarnasi toisille alustalaisille sosialismia sen perusteella, mitä oli lukenut puolueen sanomalehdestä.
Nytkin oli hänen täytynyt jättää vallityö muutamiksi päiviksi ja tulla Hautamäkeen suorittamaan verorästejään. Miehet nostivat turvepehkua isolla suolla. Toiset tekivät ääneti työtään, Nikki istui tervaskannon nenässä saarnailemassa.