— Koko karhu tuo Hautamäen isäntä, oli hän sanonut kyytimiehelleen.
Talon työväki kähni salaperäisenä. Olisi pitänyt tietää mihin Pentti on mennyt. Tuli työpaikoillakin siitä puhe, ja muutamat olivat suurisuisina valmiit tuomitsemaan Penttiä hänen tekonsa johdosta. Toiset naureksivat ja sanoivat, että »oikein! niin sitä ryssää on lyötävä, kun kerran rupeaa lyömään».
Mutta ryssät löivät vuorostaan Hautamäen metsää.
— Elävät kuin viimeistä päivää, sanoi eräänä päivänä Emmi Jaakolle. —
Ei uskoisi heitä ihmisiksikään. Oletko käynyt metsässä?
— En. Minua ei haluta nykyjään katsella omaa metsääni.
— Siellä on kaadettu eilen ja toissa päivänä parasta säästömetsää.
— Kallion kangastako?
— Niin.
Jaakko kirosi ja lähti hammasta purren menemään metsään, mutta Emmi juoksi hänen jälkeensä ja tarttui häntä käsipuolesta.
— Henkesi menetät. Koetamme yhdessä kärsiä. Onhan meillä takamaa vielä.