Tämähän oli suurinta, mitä oli pitkiin aikoihin ollut ja tulisi vastakin olemaan. Poloista pohjan perukkata puhdistettiin vuosisataisesta saastasta. Ja siinä samalla suoritettiin oman suuren mätäpaiseen tuskallinen leikkaus.
Kotona oli hän kuvitellut toista rintamaoloista. Oli luullut, että armo kävi oikeuden edellä, mutta täällä oli toisin. Valkoisen rintaman vastustajia kohdeltiin yhtä karskisti kuin ryssiäkin. Miksi olivat nousseet hallitusta vastaan, ja miksi alentuivat maanpettureiksi?
Mutta syyttömiä heissä oli, siitä ei päässyt mihinkään. Ja se sai hetkiseksi säälin tunteet heräämään.
Kipeä leikkaus tämä toisaalta oli, mutta eihän muu auttanut.
On lyhyt lepohetki, ja Jaakko istuu kuormaston lähellä mietteisiin vaipuneena. Kuuluu yht'äkkiä tuttu ääni, niinkuin kotipihalla tai vainiolla joitakin vuosia sitten.
Jaakko silmäilee ympärilleen ja huomaa Pentin, veljensä, miesten joukossa. Kiirehtimättä tarkastelee hän vielä, oliko se Pentti todellakin, vai joku toinen.
Sama mies! Ahavoituneempi ja ryhdikkäämpi vain entisestään.
Jaakko menee Pentin luokse, joka seisoo syrjin häneen, ja lyö häntä olalle.
— No vieläkö tunnet?
— Kas, Jaakko! Mistä sinä siihen? Oletko sinäkin täällä?