Turakka ryyppää loput pullostaan ja heittää sen helähtäen kiukaaseen.
Muutamat viinatipat pihisevät kivillä, ja saunaan leviää väkevä lemu.
— No, ka, mitä se nyt…?
Turakka ei sano mitään. Silmissä on tuikea ilme.
Tuuli kiertää siellä korvessa ammeita ja viheltää metallipiipuissa. Sinne pitää taas aamulla mennä ja sitten toiseen paikkaan. Kun pyytävät ja rukoilevat, ei henno kieltää. Ja sitten vielä apteekista eivät sano saavansa tautiinsakaan. Vaikka monellapa se lienee vain nimenä, tauti. Laiskat isännät sitä tarvitsevat ja maksavat mitä vain, saadessaan.
Turakka sylkäsee ja kiroaa. Löylykö se teki hempeämieliseksi? Siihen on Anttikin nukahtanut paininpuittensa päälle, ja Hiertiäinen örrittää jotain virttä. Se äköttää yhä enemmän, ja Turakka sylkäsee Hiertiäistä keskelle suuta, virkkamatta mitään.
— Ka, kun ihan suuhun… minkätähden sinä suuhun…?
— Piruakos uriset. Yörnittää kuin karjusika.
Turakka tönäsee jalallaan nukkuvaa Anttia kylkeen, ja tämä kellahtaa nurin pytyltään.
— No, no, Kustaava… enhän minä… hii… Juhoko se olikin.
— Ala kääkertää siitä pirttiin, karjasee Turakka, niin että Antti pökertyy siihen paikoilleen ja jää silmäreijillään katsomaan Turakkaa.