Bertil kävelee lattialla, oikoo jäseniään, nauraa ja heittäytyy välillä sänkyyn, niin että ikkunasta näkyy vain kevään vaalea taivas, joku heiluva pihlajan oksa ja ukkojen järeät piirteet kahden puolen pöytää, nousee taas ja ottaa pienen pisaran sitä ihmeellistä viinaa. Hänen sisässään hyppii ja loiskahtelee. Pitäisi syleillä noita rakkaita ukkoja, joiden veroisia ei ole maailmassa, puheineen, käänteineen ja sukkeluuksineen ja sitten sydämenhyvyyksineen.
Isäntä juuri siinä nytkin haastaa:
— Pertteli, jos ma sitte saan siksi sanoa, asuu vaan meillä kuinka kauan tahansa. Koetetaan laittaa se kamaripöksä… haetaan maalari ja ostetaan tapietit… kohta saadaan nuorta kalaa joen niskasta ja keitetään, paistetaan, miten vain paremmin nielusesta valuu… ja onhan tässä nuoriakin, tyttöjä niinkuin poikiakin. Eikä maksa mitään hoito eikä huushollaus. Mielikseni toki pidän puhetoverina, jos vain tämmöisen kanssa kehtaa turista.
Ja lähentäen suutaan Bertilin korvaan, suhahtaa:
— Jos herralla, Perttelillä, on siellä Helsingissä joku mieleinen, niin kutsuu vain tänne. Kyllä meidän ruualla elää semmoisetkin… lihovat vielä, niinkuin näkyy, käydessään, ne kaupunkihempukat, kun tähän sukuun on sattuvia.
— Ei ole, nauraa Bertil. — Minun on täällä niin hyvä, että jään koko iäkseni. Tämä viinakin… ymmärrättekö te oikein sen arvoa? Siitä maksettaisiin Helsingissä vaikka tuhat markkaa litrasta.
Hiertiäinen rykäisee.
— Kyllähän me sen voima tiietään, sanoo. — Mutta mitenkä sitä tänne… maan keskeen… kun ne virat ja muut?
— Ei minulla ole virkoja eikä muita, sanoo Bertil. — Minä maalaan tauluja.
Bertil tarkkaa, minkä vaikutuksen se Ukkoloihin tekee.