— Voi helvetti kuitenkin. Minunhan ne olisi pitänyt tuoda tuliaiset, vaan mistä otti, sieltäpä, kun ovat köyhtyneet. Mutta onhan minulla… annas olla, kun katson.
Bertil menee kamariinsa, joka on hänelle jo varattu, ja kaivelee kääröjään. Vetää esille komean turkkilaisen vaipan, matkoilla hankkimansa. Antaisiko sen isännälle? Ei ehkä välitä siitä. Pitäisi olla jotain parempaa, semmoista muuta, mitä tahansa.
Ei löydy muutakaan sopivata. Tyttöihmisille oli varannut, mutta ei, pöllö, muistanut miesväkeä.
Bertil päästää irti kultakellon liiveistään ja heittää viitan käsivarrelleen. Antaa sen Hiertiäiselle ja kellon isännälle.
— Ei ole tämän ihmeempiä, mutta pistetäänpä tämä isännän liiviin, niin näyttää komeammalta ja tämä viittaa Hiertiäiselle. Se maksaa nykyään vähintään tuhat markkaa ja on sillä mukava kesällä höllästellä, vaikka heinäniityllä.
Miehet katselevat Bertiliä ihmeissään. Taisipa se korpiviina panna semmoisen pääkaupunkilaisruikulan pään pyörälle.
— En minä toki näin kallista kelloa, e-ei, estelee isäntä. — Pertteli pitää sen itse vaan.
— Mutta, piru vieköön, se on otettava, kun minä kerran annan, ja
Hiertiäisen tämä paita.
— Elä nyt perkuloita, vai minä tämmöisen panisin selkääni, sanoo Asari ja hohottaa. — Voi per-setti tätä Perttulia, kun on mukava. Ja ihan niinkuin untuvata sitten, akkojen tavaroita, hersumia. Harakatkin nauraisi, jos minä tämmöisen.
— No ottakaa sitten tämä puukko.