— Anna minun kerran suudella huuliasi, Helena. Jos olet kerran koskematon, niinkuin sanot, niin tee se tämän kerran.
— Sinä kerjäät mahdotonta.
Pentti hillitsi raa'an kirouksen, joka oli tulemaisillaan hänen huulilleen.
Jotain täytyi kuitenkin tehdä.
Pentti tarttui nuoreen koivuun ja repäisi sen maasta haavoittaen kätensä.
— Nyt minä tiedän mikä sinä olet, sähisi Pentti. — Tekopyhä, salasyntinen, kurja, kulkijain morsian! Sinua on syleilty ja suudeltu ja sinä olet antautunut maantien kulkijalle…
— Mitä sinä sanot… sammalsi Helena. Jokainen veritippa oli paennut hänen poskiltaan.
— Sitä mitä ihmiset ovat nähneet. Turha sinun on enää näytellä pyhimystä.
Näki hyvin, että Helena oli syyllinen häntä kohdanneisiin syytöksiin.
Syyttömään eivät olisi hänen sanansa niin vaikuttaneet.
— Nähneet..? Kuka…? Sinä uskallat puhua minulle tuollatavoin.