— Uskallan, sinä puhdas karitsa… Luuletko, että ihmiset pitävät näkemiään salaisuutena? Minä… rakastin sinua yhä… siitä huolimatta… Enhän minä itsekään ole kovin korkealla, mutta että sinä loistelet olemattomalla… niin… minä en kerjää enää koskaan hyvyyttäsi.
Helena painui maahan nyyhkyttäen. Pentti kääntyi kartanoon, aikoen ottaa hattunsa ja lähteä. Ei, sinne ei hän voinut mennä. Hänen kätensähän olivat veressä. Joku olisi voinut luulla hänen tehneen väkivaltaa, vaikkapa murhan. Helena nyyhkytti tuossa. Säälikö hän vielä häntä? Ehkä hän olisi voinut sääliä, jos tyttö olisi sitä kaivannut… odottanut. Nyt hän nousee ja lähtee. Niin, nosta vain pääsi pystyyn, Lherman ylpeä, tekopyhä tytär.
Pentti harhailee metsiä, joutuu takaisin juhlapaikan läheisyyteen.
Jokaisen juhlan yhteyteen kuuluvat metsissä liikkuvat viinanmyyjät.
Juodaan julkisesti, tehdään kauppaa teillä ja kujilla. Kansa noudattaa
kovennettua lakia, pilaamalla juhlansa ja menettämällä kunniansa.
Pentti huutaa myyjän luokseen.
— Onko se puhdasta?
— On varmasti. Helsingistä asti haettua.
— Sen pitää olla yhtä puhdasta kuin Laherman Helenan kunnia.
Pentti nostaa pullon huulilleen ja juo miedontamatonta, suuta ja nielua polttavaa nestettä. —
— Äh… ja yhtä väkevää kuin Helena…
Mies naurahtelee. Pentti taitaa olla jo entisestään päissään. Ja mitä se Laherman tytöstä puhuu. No, siitä on kyllä kuultu kuiskuttelut.
— Jos käyt hakemassa minun hattuni, niin saat kympin vaivoistasi, sanoo
Pentti.