Hän ei tahdo mennä sinne missä on Helena. Pois, kylille, mihin vaan. Elämä, hänen elämänsä, ei kannata ajatella sen enempää. Yksi päivä kuluu niinkuin toinenkin ja… voi helvetti, että hän tulikaan tänne ja menetti rauhansa, jonka oli jo melkein onnistunut saamaan!
* * * * *
Ja sitten menee Pentiltä päiviä ja öitä, ettei hän niistä itsekään tiedä. Muutamana päivänä tulee hän Johannan mökille ja näkee tämän surulliset kasvot.
Ei, niitä hän ei voi katsella. Hän lähtee Porraslahteen, Gaabriel-sedän luokse.
Pentti kertoo kaikki Gaabriel-sedälle, joka kaivelee, ojan partaalla istuen, piippuaan. Nämä heidän ojanparras-keskustelunsa tulevat ehken jatkumaan eteenkinpäin. Pentti ei voi luottaa muihin kuin mietiskelevään Gaabrieliin.
— No, se oli hyvä, että puhuit sille suoraa kieltä, mutta mitäs sinun sitten tarvitsi mokomasta niin raivostua ja mennä sitten juomaan. Ja vielä juotuasikin juomaan. Ja sitten kulkemaan pitkin kyliä taas niinkuin ennenkin.
— Se oli siksi, kun… minä ajattelin vielä Helenaa.
— Niin, niin, kyllähän minä sinun tulisen luontosi tiedän. Niin semmoisessa paikassa olisi tehnyt Mikko-setäsikin. Siepannut puukkonsa ja lyönyt sen vaikka kiveen kappaleiksi. Mutta minä sanon, että se on turhaa. Hillittömän raivonsa saa tukehtumaan, jollei muulla niin ivalla, mutta sinä olet niin suorapuinen, ettet osaa sitä käytellä. Jätähän nyt se otus mielestäsi ja ajattele jotakuta toista, jos et voi olla ajattelematta. Onhan näitä kukkasia.
Molemmat miehet naurahtivat. Gaabriel veteli piippuaan ja jatkoi: — Totisesti sinusta ei näy mitään tulevan ennen kuin saat kunnon vaimon. Mutta mistä minä sen nyt otan tässä sinulle. Jos uskoisit, kun sanon, että vielä se semmoinenkin löytyy, niin sinun olisi hyvin helppo olla. Ja sen minä sanon, että työhön sinun on tartuttava. Hetkeäkään et saa laiskotella. Pengo sitä Johannan palstaa. Ostat sitten omaksesi. Eihän sitä Johanna tarvitse kuitenkaan.
— Saisin minä Harvalankin, jos olisi rahoja.