— En, isä, sanoi Pentti vakavana. — Jos kerran vielä vaimon otan, täytyy sen olla itseäni parempi.
— Tuossa muistan uneni. Sinulla oli Harvalan ison aitan avain kädessäsi. Ja sitten sinä talutit semmoista liinakko-hevosta. Se oli oikein hyvä hevonen. Sen unen pitäisi tietää hyvää.
Pentti ihmetteli, ettei Elia-ukko mutissut hänen lähdöstään. Ja Harvalan aitan avaimen se on nähnyt minulla unissaan. Jospa vielä saisikin takaisin vanhan kotinsa.
Pentti harhailee oudossa kaupungissa, tapaamatta Hettaa. Vieraassa paikassa tuntee hän vielä enemmän kuin ennen elämänsä tyhjyyden ja yksinäisyyden.
Mitä hän oikeastaan lähti täältä hakemaan?
Ei mitään. Ehkäpä suuri Järjestäjä tahtoi hänen vielä tekemään tämän matkan, että hän voisi nähdä ja tuntea, mihin oikein oli kuuluva: maahan ja kotiseutuun.
Kotiseutuaan ei kukaan hylkää saamatta siitä rangaistusta.
Täällä hän näki ja tunsi entistä syvemmin kaupunkien tyhjyyden ja yksinäisyyden. Ihmiset kulkevat kuin varjot. Pian kai he nääntyvät omaan tyhjyyteensä. Heillä on jokaisella sairasta verta suonissaan, yhdellä enemmän, toisella vähemmän. Sitä on vähin joka paikassa. Mikä parantaa ihmiskunnan sairaan veren?
Pentti joutuu upottaville teille, ja aamulla tuntuu niinkuin ei voisi mitenkäään alkaa sitä päivää.
Se on sunnuntai ja kellojen ääni kantautuu hänen korviinsa.