Hänessä oli jotain merkillisesti puoleensa vetävää. Nuoren naisen ulkonainen kauneus viehättää silmää; siihen yhtynyt sisäinen rikkaus kiinnittää mieltä. Pentti tuli tehneeksi kanssamatkustajalleen joutavalta ja tungettelevalta tuntuvan kysymyksen, minne oli matka, ja sai hämmästyksekseen kuulla, että nuori nainen oli matkalla Porraslahteen, Gaabriel-sedän luokse kesän loppua viettämään.
— Olette siis tuttava porraslahtelaisille? kysyi
Pentti, mainitsematta, että oli talonväen sukulainen.
— Kaukaista sukua emännälle.
— Minäkin olen sieltäpäin, meillä onkin niinmuodoin sama matka ja voin auttaa teitä muuttamaan matkatavaroita laivaan.
— Minulla ei ole mitään matkatavaroita, nauroi tyttö. Nehän ovat vain vastuksina kesämatkoilla.
— Mutta tavallisestihan naiset kuljettavat suuria laatikoita ja koreja matkoillaan.
— Minä en ole muutenkaan niin muodinmukainen.
Tuttavallinen keskustelu virisi pian, ja Pentistä tuntui niinkuin nainen olisi ollut tuttava ja hyvä ystävä jo vuosikausia, niin, melkeinpä hänen jo pitkältä tuntuvan ikänsä.
Mistä johtuikaan, että muutamat ihmiset ensikertaa tavatessaan tunsivat syvää yhteen kuuluvaisuutta, kun toiset taas eivät voineet lähentyä milloinkaan.
Pentti meni ulos ja nojasi kaiteeseen. Olipa hänen verensä liikkeessä. Sillä oli ihan sama vauhti kuin syysyössä kiitävällä junalla. Mikä oli nainen ja miksi se häntä niin perinpohjin liikutti. Ja matkalla Porraslahteen. Siellä oli kaikkien käymäpaikka, hyvien ja huonojen. Tämä oli varmasti hyvä, hän näki sen, tunsi jokaisella solullaan. Jospa tämä nyt olisikin se oikea, jota hän on kaivannut ja etsinyt. Hänen täytyi lähteä tälle matkalle, tavatakseen hänet. Kuka hän oli ja mistä? Miksi hän viivytteli eikä ottanut selvää hänen nimestään. Hän jo oli aikonut esitellä, mutta kömpelönä kuin ainakin maalainen sen jättänyt.